Äitiys: kun yksi vikisee, toinen puree ja äiti laskee kymmeneen
Äitiys on ihanaa.
Siis aivan käsittämättömän ihanaa.
Ja samalla välillä tekisi mieli mennä vessaan, lukita ovi ja karata ikkunasta.
Tällä hetkellä meidän taloudessa pyörii nimittäin jonkinlainen vikinäfestivaali.
Yöllä alkaa.
Vikinää.
Aamulla jatkuu.
Vikinää.
Päivällä jatkuu.
Vikinää.
Illalla, kun kuvittelet, että nyt edes vähän hiljaisuutta…
Niin ei… Vikinä vaan jatkuu.
Ja mikä parasta, välillä ei edes tiedä, mistä on kyse.
"Äiti."
"Niin?"
"Äitiii."
"NIIN?"
"Äääääääääääääääääääää."
"Ok."
Siinä sitä sitten seisot keskellä olohuonetta kuin joku päivystävä asiakaspalvelija ja yrität selvittää, mikä tässä tilanteessa on vialla.
Onko nälkä?
Väsyttääkö?
Onko tylsää?
Onko sukka huonosti?
Vaippa kuiva?
Eikö huomioitu hetkeen?
Vai onko kyseessä jälleen kerran se kuuluisa hammas?
Ah, hampaat.
Nuo pienet valkoiset kiusankappaleet, jotka ilmestyvät yksi kerrallaan ja onnistuvat muuttamaan muuten suhteellisen tyytyväisen vauvan pieneksi vihaiseksi vinkujaksi.
Kaikki menee suuhun.
Lelu.
Sormet.
Sukka.
Äidin sormi.
Äidin toinen sormi.
Väillä liian syvälle, kakominen alkaa.
Ja sitten purraan.
Aivan.
Yöt ovat tietenkin oma lukunsa. Kun muut ihmiset nukkuvat, meidän perheessä järjestetään yövuoro.
Vauva herää. Vinkuu.
Äiti herää. Ärsyttää.
Äiti yrittää nukuttaa vauvaa.
Vauva päättää, että nyt olisi hyvä hetki harjoitella elämän tarkoitusta.
Äiti tuijottaa kattoa ja miettii, miksi ihmiset aikanaan päättivät, että vauvat ovat söpöjä.
Isä herää.. Yrittää parhaansa lohduttaa vauvaa. Äitiä ärsyttää enemmän, sillä isästä ei ole mitään apua.
Ei sillä, että äitikään saisi vauvaa hiljaiseksi. Samalla esikoinen nostaa jo päätänsä. Kello 2:30.
"Pää tyynyyn vaan." Huh.. Ei herännyt. Niitäkin öitä on, kun noustaan sitten ennen kukonlaulua, kun pienempi herättää huutosirkuksellaan koko talon.
Ja lopulta tunnin huutokuoron jälkeen, vauva yks kaks nukahtaa.
Ja siinä sitä taas ollaan. Ihastelemassa, että voi kun on suloinen.
Koska vaikka välillä hermo menee, tämä pieni tyyppi on myös aivan järjettömän rakas.
Siinä on äitiyden kummallisuus.
Voit olla samaan aikaan niin täynnä rakkautta, että rintaa puristaa, ja niin täynnä ärsytystä, että tekisi mieli huutaa tyhjälle seinälle.
Voit ajatella:
"Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa."
Ja viisi minuuttia myöhemmin:
"Jos vielä kerran sanot äiti, minä muutan metsään."
Ja sitten tunnet huonoa omaatuntoa. Syyllisyyttä. Eihän noin voi ajatella.
Koska hyvän äidin pitäisi kai olla aina rauhallinen.
Kärsivällinen.
Hymyilevä.
Sellainen, joka silittää päätä ja sanoo lempeästi:
"Äidin pikku rakas, kerrohan mikä sinua harmittaa."
Todellisuus:
"MITÄ NYT ON?!"
Ja sitten tulee se hetki, kun katsot lastasi ja tajuat, että hän ei oikeasti yritä ajaa sinua hulluuden partaalle.
Hänellä on vain tunteita.
Ja hampaita.
Ja ilmeisesti erittäin vahvoja mielipiteitä.
Niinpä hengität.
Otat syliin.
Tarjoat purulelua.
Haet vettä.
Pyyhit kuolan.
Pyyhit oman otsasi.
Ja jatkat.
Koska äitiys ei ole sitä, että hermot eivät koskaan mene.
Äitiys on sitä, että hermot menevät ja silti rakastat. Sitten hermot menevät uudestaan. Ja jatkat tätä oravanpyörää. Sillä kun yksi "vaihe" mene ohitse ja ehdit huokaista. Alkaa seuraava kuuluisa vaihe.
Ja joskus päivän suurin saavutus ei ole mikään hieno suoritus.
Se on se, että kaikki ovat illalla hengissä, lapsi on saanut ruokaa ja äiti on onnistunut käymään vessassa yksin.
Se riittää.
Huomenna voidaan sitten taas yrittää olla niitä täydellisiä äitejä. Niitä vaikuttaja äitejä, beigessä kodissa, ilman sotkua ja kaaosta. Ilman negatiivisia tunteita. Pelkkää hymyä ja positiivisuutta.
Tai no.
Ehkä ei.
Ehkä huomenna riittää ihan tavallinen äiti.
Sellainen, joka rakastaa, väsyy, nauraa, hermostuu, pyytää anteeksi, antaa halin ja yrittää uudestaan.
Ja jos joku vielä kerran sanoo, että "nauti tästä ajasta, se menee niin nopeasti", niin tarjoan hänelle mielelläni kahdeksan tuntia meidän vauvan kanssa.
Ilman taukoja.
Erityisesti hammaspäivänä.