Kaamos, kodinhoitotuki, päiväkotihakemus ja äidin pienimuotoinen kriisi

Täällä blogin puolella on ollut hiljaista. Ei sillä, että elämässä olisi ollut hiljaista. Päinvastoin. Täällä on pyöritetty tätä perinteistä sirkusta, jossa kukaan ei tiedä, missä kenenkin sukka on, ruoka pitäisi tehdä kolme kertaa päivässä ja vessassa yksin käyminen on lähinnä kaunis kaukainen haave.

Viikottainen blogikirjoitus on siis hiukan myöhässä, koska olen ilmeisesti käyttänyt kaiken luovan energiani siihen, että muistan ottaa pyykit koneesta ennen kuin niistä kehittyy oma ekosysteemi.

Ja sitten tuli syksy.

Se ihana vuodenaika, kun aamulla herätessä on pimeää, päivällä on harmaata ja illalla on taas pimeää. Aurinko käy näyttäytymässä suunnilleen yhtä usein kuin minä saan juoda kahvin lämpimänä.

Kaamosmasennus koputtelee jo ovella, eikä se  koputa edes nätisti. Se tulee sisään kengät jalassa, sammuttaa valot ja ilmoittaa, että tänään ei muuten huvita mikään.

Ja siinä sitä sitten ollaan. Yritetään olla reipas aikuinen, vaikka tekisi mieli kääriytyä peittoon, tilata ruokaa kotiin ja palata ihmiskunnan pariin joskus huhtikuussa.

 Sitten vielä tämän kaamoksen keskelle seuraava suuri elämänmuutos: kodinhoitotuki ja päiväkotihakemus 😭

Kodinhoitotuki. Jo sanana se kuulostaa siltä, että sillä pitäisi saada koti pysymään pystyssä ja arki rullaamaan. Todellisuudessa summa on niin pieni, että sitä voisi melkein kutsua lähinnä henkiseksi tueksi.

Kiitos tästä tuesta! Kyllä tällä yhden tiskirätin saa ostettua. Jos sattuu olemaan alennuksessa.

Samaan aikaan ruoka maksaa, sähkö maksaa, asuminen maksaa ja lapset kasvavat vaatteistaan ulos nopeammin kuin tilille ehtii tulla rahaa. Mutta onhan meillä sentään kodinhoitotuki! Se pieni rahallinen muistutus siitä, että kotona tehtävä työ on yhteiskunnalle arvokasta. Ainakin juhlapuheissa.

Kotona tehtävä työ on ympärivuorokautista. Ei työaikalakia, ei palkallisia lomia, ei työterveyshuoltoa eikä kahvitaukoa, jonka aikana kukaan ei huutaisi nimeäsi.

Ja palkkapäivä? Se tulee, kun tulee. Eikä siitä tarvitse maksaa veroja samalla tavalla kuin palkkatulosta, mutta eipä sillä myöskään osteta kovin montaa ruokakassia.

Jos kodinhoitotuki olisi työsuhde, työpaikkailmoituksessa lukisi:

Työtehtävät: ruoanlaitto, siivous, pyykkihuolto, lastenhoito ja jatkuva ongelmanratkaisu.

Työaika: 24/7.

Vuosiloma: ehkä joskus.

Palkka: älä naura, tämä on vakava asia.

Työpaikkaedut: saat nähdä, kuinka nopeasti puhdas lattia muuttuu taas tahmeaksi.

Silti moni tekee tätä työtä rakkaudesta, elämäntilanteen vuoksi tai siksi, ettei muuta vaihtoehtoa juuri sillä hetkellä ole. Rakkaus on hieno asia, mutta sillä ei valitettavasti makseta sähkölaskua.

Ehkä kodinhoitotuen ei pitäisi olla vitsi. Ehkä sen pitäisi olla oikeasti tukea.

Siihen asti  laskemme senttejä ja yritämme säilyttää huumorintajumme. Koska jos tästä ei saa nauraa, niin mitä sitten?

Niin kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi murehtimista, pitäisi alkaa miettiä pienemmälle päiväkotipaikkaa.

Siis mitä ihmettä.

Vastahan tää tyyppi syntyi. Tai ainakin siltä tuntuu. Miten voi olla mahdollista, että pitäisi jo alkaa suunnitella päiväkotipaikkaa, kun toinen on vielä ihan pieni?

Toki siihen on vielä monta kuukautta aikaa. MONTA. KUUKAUTTA. 

Mutta ilmeisesti äidin aivot ovat sitä mieltä, että nyt on oikea hetki aloittaa ennakkosurutyö ja käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet tulevasta muutoksesta.

Järjellä ajateltuna päiväkoti on hyvä juttu. Lapsi saa kavereita, uusia kokemuksia ja pääsee touhuamaan muiden lasten kanssa. Minä saan ehkä juoda kahvin rauhassa ja käydä kaupassa ilman, että ostoskärryissä istuu pieni asiantuntija, jonka mielestä kaikki hyllyssä oleva kuuluu meille.

Mutta tunteet?

Tunteet ovat ristiriitaiset.

Samaan aikaan olen äiti, joka miettii, miten omalle pienelle täytyy hakea päiväkotipaikkaa. Ja samalla se toinen puoli minusta huutaa, että eikö tässä voisi olla vielä hetken aikaa ihan rauhassa.

Ilmeisesti kukaan ei kertonut äitiyden käyttöohjeissa, että lapsen kasvamisen mukana tulee automaattisesti myös jatkuva tarve liikuttua asioista, jotka eivät ole vielä edes tapahtuneet.

Päiväkodin aloitukseen on kuukausia, siis montamonta kuukautta, mutta minä olen jo henkisesti itkenyt ensimmäiset hyvästit, pakannut vaihtovaatteet ja miettinyt, miten pärjään. 😂

Äidin tunneskaala on tällä hetkellä laaja

Yhdessä hetkessä mietin, että ihanaa, kun arki vähän helpottuu ja pienempi pääsee touhuamaan muiden lasten kanssa.

Seuraavassa hetkessä katson häntä ja mietin, ettei tätä pientä ihmistä voi mitenkään lähettää mihinkään, koska hänhän on vielä ihan pieni.

Sitten kompastun leluun, astun legon päälle ja löydän kahvikupista jotain, mikä ei varmasti ole kahvia.

Ja yhtäkkiä olenkin valmis siihen, että päiväkoti voisi alkaa vaikka huomenna.

Kunnes muistan, että sittenhän minun pitäisi oikeasti luopua siitä pienestä tyypistä osaksi päivää.

Eli en tiedä.

Kysykää uudelleen ensi viikolla. Mieluiten sellaisena päivänä, kun olen nukkunut ja ulkona paistaa aurinko.

Ruuhkavuodet ja selviytymisen jalo taito.

Tässä kohtaa voisi kuvitella, että elämässä olisi joku selkeä suunnitelma. Että kalenterissa olisi tilaa, ajatukset järjestyksessä ja kaapissa muutakin kuin vaatteita, joista puolet on liian pieniä ja puolet odottaa sitä kuuluisaa inspiraatiota viikata ne.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että yritetään selvitä päivä kerrallaan.

Välillä onnistutaan ihan hyvin. Välillä päivän suurin saavutus on se, että kaikki ovat syöneet ja kukaan ei ole yrittänyt pestä puhelinta vessanpöntössä.

Ja sitten vielä se oma jaksaminen.

Pitäisikö meditoida? Joogata? Sytyttää kynttilä ja kuunnella rauhoittavaa musiikkia?

Kuulostaa ihanalta. Minä kokeilen heti, kun kukaan ei huuda äitiä vähintään kolmea kertaa minuutissa ja saan istua alas ilman, että joku kiipeää syliin.

Eli ehkä vuonna 2042.

Yritän kuitenkin muistaa yhden asian.

Vaikka välillä väsyttää, pimeys painaa ja tulevat muutokset saavat haikeaksi, tämäkin vaihe menee ohi.

Lapset kasvavat, arki muuttuu ja jossain vaiheessa sitä ehkä jopa kaipaa näitä vuosia. Sitä jatkuvaa hälinää, pieniä käsiä ja sitä, että vessarauha on ollut lähinnä urbaani legenda.

Juuri nyt yritän kuitenkin opetella elämään tässä hetkessä. En vielä murehtia päiväkodin aloitusta, joka on vasta kuukausien päässä. En vaatia itseltäni jatkuvaa tehokkuutta tai sitä, että pitäisi olla aina kiitollinen ja onnellinen.

Saan olla myös väsynyt, vähän dramaattinen ja sitä mieltä, että loka-marraskuu voitaisiin ihan hyvin poistaa kalenterista.

Ja jos tänään en saa muuta aikaiseksi kuin perheeni ruokittua ja itseni jotenkin ihmisten ilmoille, se riittää.

Blogiinkin tulee kirjoituksia ajallaan kun elämä antaa myöden. Tai kun saan taas juoda kahvin lämpimänä ja ajatella yhden kokonaisen ajatuksen ilman keskeytystä.

Valoa kaamokseen ja äideille hermoja tuleviin viikkoihin. Koska jos ei vielä väsyttänyt valmiiksi niin nyt pimeys imee viimeisetkin energiarippeet. 

Mutta ei hätää me selvitään tästäkin. Todennäköisesti kahvin, huumorin ja pienen henkisen romahduksen voimin. ❤️☕