Kello käy
Vettä sataa kaatamalla. Sellaisella tavalla, että sade hakkaa ikkunaa jo ennen herätyskelloa ja tekee aamusta harmaan ennen kuin päivä on kunnolla edes alkanut.
Avaan silmät ja ensimmäinen ajatus ei ole kahvi tai rauhallinen aamuhetki.
Herään jo valmiiksi siihen tunteeseen, että olen vähän myöhässä. Ensimmäinen ajatus on aikataulu. Harmittelen jo valmiiksi, että juuri tänään kun olisi muutakin menoa, mieheni täytyy olla töissä aikaisin, joten eiköhän sitten pistetä toimeksi.
Esikoinen päiväkotiin. Sen jälkeen neuvolaan. Sitten muskariin.
Vilkaisen kelloa.
Päivä on jo lähtenyt käyntiin, vaikka minä en vielä oikein olisi valmis.
Äitiydessä on jotain erikoista siinä, miten jokainen päivä alkaa pienellä laskutoimituksella. Jos lähden varttia yli, ehdimme päiväkotiin. Jos siellä menee vain muutama minuutti, ehdimme autolle. Jos liikenne sujuu, ehdimme neuvolaan kuudessa minuutissa. Jos neuvola ei veny, ehdimme muskariin.
Ja samalla tiedän jo etukäteen, että joku suunnitelmista muuttuu.
Se kuuluu tähän.
Keitän kahvin, mutta ehdin juoda siitä vain muutaman kulauksen.
Esikoinen etsii vaatteita kaapista samalla kun puen pienempää, muistutan esikoista hampaiden pesusta ja yritän itse muistaa, missä minun omat avaimeni ovat.
Välillä tuntuu, että äidin pää on kuin loputon muistilista.
Neuvolakortti.
Vaipat.
Vaihtovaatteet.
Tutti.
Vesipullo.
Päiväkotireppu.
Onko kaikki mukana?
Kello käy. Sadevaatteet vielä pesuhuoneessa kuivumassa. Haet äkkiä kuopus sylissä kestokassin johon survot kumisaappaat ja sadevaatteet yhteen myttyyn. Suunta ulko-ovelle. Kengät jalkaan samalla kun asetat pienempää turvakaukaloon ja paimennat isompaa, mitkä kengät tulisi laittaa. Takki päälle.
Ulko-ovi aukeaa. Vauhdilla autoon.
Sade ottaa meidät vastaan.
Ei sellainen pieni tihku, jonka voi sivuuttaa, vaan kunnon syyssade, joka löytää tiensä kengänvarsiin ja hihoihin.
Esikoinen kiipeää omaan tuoliinsa. Samalla väännät turvakaukaloa kiinni turvavöihin. Ja tietysti. Tietysti tänään vyöt ovat rullalla ja homma ei onnistu sulavasti. Noniin ja esikoisen luo häntä kiinnittämään.
Minä katson kelloa.
Unohdinko jotain?
Aina tuntuu, että unohdin.
Päiväkodin eteinen on täynnä märkien vaatteiden tuoksua, kurahousuja ja vanhempia, jotka kaikki näyttävät olevan samalla tavalla hieman kiireisiä.
Autan riisumisessa. Samalla ojennan hiukan märkiä kurahousuja hoitajalle ja pahoittelen, etteivät ole ehtineet kuivua kotona.
Kuuntelen vielä kun esikoinen ohjeistaa kavereitaann kuinka hänen pikkuveljeään saa katsoa, muttei koskea.
Sitten tulee halaus.
Sellainen nopea, arkinen halaus. Suukko ja yläfemma. Heippa!
Ja yhtäkkiä se pieni ihminen juoksee jo leikkeihin.
Minä lähden takaisin sateeseen. Turvakaukalo kädessä pompin lätäkköjen yli kun aitajuoksija konsanaan.
Vilkaisen kelloa.
Ja taas mennään.
Neuvolassa pienempi istuu sylissäni.
Hetken aikaa pysähdymme.
Juttelemme kasvusta, unista ja tavallisesta arjesta.
Ja huomaan, miten hassua tämä kaikki on.
Kuinka nopeasti päivät kuluvat.
Kuinka nopeasti lapset kasvavat.
Kuinka paljon elämä koostuu juuri tällaisista tavallisista päivistä.
Sateesta.
Aikatauluista.
Odottamisesta.
Vaunujen työntämisestä.
Kadonneista hanskoista.
Puoliksi juoduista kahvikupeista.
Sitten taas kello.
Muskari alkaa pian.
Nopeat siirtymät ovat lapsiperhearjen oma taitolaji.
Vaunut.
Laukku.
Tutti.
Missä se tutti on. Ei tässä laukussa.
Ei tuossa taskussa.
Löytyy lopulta auton penkin alta.
Tietysti.
Ja jostain syystä juuri tällaiset pienet asiat väsyttävät eniten.
Ei yksi kiireinen päivä.
Vaan sata pientä asiaa.
Sata muistettavaa.
Sata keskeytystä.
Sata kertaa, kun ajattelet tekeväsi jotain ja joku tarvitsee sinua juuri sillä hetkellä.
Ja silti.
Jotenkin me ehdimme.
Jotenkin päivät kulkevat eteenpäin.
Muskari alkaa.
Pieni käsi tarttuu omaani.
Laulu täyttää huoneen.
Lapset nauravat.
Ja ensimmäistä kertaa koko päivänä en katso kelloa.
Unohdan sateen ja kiireen.
Unohdan sen, että kotona odottaa pyykkivuori, tiskit ja ruoanlaitto.
Olen vain siinä. Tässä hetkessä.
Huomaan, että unohdin rytmikapulat ja huivin kotiin. Pallo ja alusta kuitenkin on mukana. Se on 50/50. Joten mielestäni ihan hyvä onnistumisprosentti.
Ja ehkä juuri sitä äitiys lopulta on.
Kiirettä ja pysähtymistä.
Lähtöjä ja paluita.
Aikatauluja ja yllätyksiä.
Lätäköitä, märkiä hihoja ja puoliksi juotuja kahveja.
Tavallisia päiviä, jotka tuntuvat joskus raskailta ja kiireisiltä.
Ja silti juuri niistä päivistä rakentuu elämä.
Vaikka aamulla tuntuu, että koko päivä on yhtä juoksemista kellon perässä, joskus illalla ymmärtää, ettei päivä sittenkään mennyt ohi.
Se tuli eletyksi.
Yksi sadepäivä.
Yksi neuvola.
Yksi muskari.
Yksi tavallinen päivä.
Ja juuri siksi niin arvokas.