Miksi kirjoitan kasvottomasti?

Olet ehkä huomannut pienen yksityiskohdan tässä blogissa.  Miksi en näytä, kuka olen? Se ei ole sattumaa, eikä se tarkoita sitä, että haluaisin piiloutua. 

Minulla ei ole täällä kasvoja. Ei kuvaa, ei täydellistä aamukahvikulmaa, ei peiliselfietä, jossa aurinko osuu juuri sopivasti poskipäähän.

Miksi?

Vastaus on hyvin yksinkertainen: koska haluan, että minua kuunnellaan sanojeni, ei naamani perusteella. Some voi olla tänäpäivänä niin julma, että ehkä se on myös keino suojella itseäni ja kasvojani. 

Maailmassa, jossa ihmiset muodostavat  mielipiteen toisistaan muutamassa sekunnissa, kasvottomuus tuntuu välillä yllättävän vapauttavalta. Kun kasvoja ei ole, jäljelle jäävät sanat. Ajatukset, tunteet, kokemukset ja tarinat. Ja juuri niistä haluan kirjoittaa.  

Haluan kirjoittaa asioista mahdollisimman aidosti ja rehellisesti, ilman että kasvoni tai henkilöllisyyteni määrittelevät sitä, miten sanojani tulkitaan. Joskus on helpompi kertoa ajatuksistaan silloin, kun huomio ei kiinnity siihen, kuka kirjoittaja on, vaan siihen, mitä hän haluaa sanoa. En halua rakentaa itsestäni somekuvaa, joka näyttää ulospäin harkitulta ja viimeistellyltä. Enkä halua miettiä, miltä jokainen mielipide näyttää muiden silmissä tai sopiiko se siihen kuvaan, jonka joku toinen on minusta muodostanut.

Haluan olla vapaa olemaan ristiriitainen. Vapaa muuttamaan mieltäni ja kertomaan sen ääneen. 

Sen verran voin paljastaa, että olen 31-vuotias kahden lapsen äiti. 

31-vuotias. Kuulostaa aika aikuiselta, eikö? Nuoruudessa ajattelin, että 30-vuotias on jo keski-ikäinen. Toista mieltä olen nykyään. 

Todellisuudessa olen edelleen välillä se sama ihminen, joka googlaa, voiko kahvia juoda tyhjään vatsaan ja miksi lapsi on taas hereillä, vaikka kello on aivan liian vähän. Ja onko normaalia jos päätä särkee useampana päivänä putkeen.

Äitiys on opettanut minulle paljon.

Esimerkiksi sen, että vessassa ei enää käydä yksin. Koskaan. 

Jos suljen oven, oven toiselle puolelle ilmestyy välittömästi joku pieni ihminen, joka tarvitsee juuri sillä sekunnilla vastauksen kysymykseen:

"Äiti, miksi banaani on banaani?" En tiedä.

En siis halua rakentaa tänne kuvaa täydellisestä elämästä. Haluan kirjoittaa elämästä sellaisena kuin se oikeasti on - keskeneräisenä, välillä kauniina, välillä haastavana ja usein vähän molempia yhtä aikaa. 

Kasvottomuus ei siis tarkoita persoonattomuutta. Tai sitä, etteikö minulla olisi mitään asiaa. Täällä on ajatuksia, kokemuksia, tunteita, jotka ovat minulle todellisia. Kasvot vain jäävät tällä kertaa sanojen taakse. Ainakin toistaiseksi. 

Tämä ei ole yritys olla mystinen tai salaperäinen. 

Ehkä juuri siksi tämä tuntuu hyvältä. 

Haluan ennen kaikkea, että teksteilläni on mahdollisuus herättää ajatuksia, samaistumista tai vaikka vain tunne siitä, ettei ole omien ajatusten kanssa yksin ja monen meidän äiti ihmisen arki on hyvin samankaltaista, vaikka ulospäin se voikin näyttää hyvin erilaiselta. 

Joten älä erehdy luulemaan, etteikö tämän takan ole oikea ihminen. 

Kasvoja et ehkä näe.

Mutta ajatukseni ovat tässä. 

Ja ne ovat todellisia.