Kun äitikin väsyy olemaan se, joka aina joustaa

Minullakin on välillä raskasta.

Silti juuri sisarussuhteet voivat joskus satuttaa kaikkein syvimmälle.

Ehkä siksi, että niiltä odottaa niin paljon.

Kun itse yrittää pitää yhteyttä, kysyä kuulumisia, olla läsnä ja auttaa silloin, kun toinen tarvitsee. Kun yrittää ymmärtää, vaikka ei aina ymmärtäisi. Kun antaa omastaan – aikaa, energiaa, ajatuksia, anteeksiantoa ja rakkautta – alkaa jossain vaiheessa väsyä, jos vastineeksi saa jatkuvasti pettymyksiä.

Ja silloin mieleen tulee väkisinkin kysymys:

Entä minä?

Kuka kysyy, miten minä jaksan?

Kuka huomaa, jos minulla on raskasta?

Kuka joskus joustaa minun vuokseni?

Äitinä olen tottunut siihen, että annan paljon. Ja haluan antaa. Lapsilleni haluan olla turvallinen aikuinen, joka kuuntelee, rakastaa ja pysyy rinnalla. Haluan, että molemmat lapseni tietävät olevansa tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat.

Mutta äitiyden keskelläkin olen ihminen.

Minulla on omat rajani, omat tunteeni ja omat hetkeni, jolloin en enää jaksa.

Ja ehkä tämän ymmärtäminen on ollut minulle yksi aikuisuuden vaikeimmista asioista: rakkaus ei tarkoita sitä, että minun pitäisi kestää mitä tahansa.

Voin rakastaa sisaruksiani ja silti olla pettynyt.

Voin välittää ja silti ottaa etäisyyttä.

Voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa sitä, miltä jokin asia minusta tuntui.

Voin toivoa läheisyyttä, mutta en voi yksin rakentaa suhdetta kahden ihmisen välillä.

Joskus tuntuu todella pahalta huomata, että antaa toisille paljon hyvää, mutta saa itse takaisin jotain aivan muuta. Ei sitä lämpöä, ymmärrystä tai välittämistä, jota itse yrittää antaa.
Ja silloin alkaa helposti epäillä itseään.

Olenko liian herkkä?

Odotanko liikaa?

Olisiko minun vain pitänyt jälleen kerran joustaa?

Ehkä en.

Ehkä joskus ei ole kyse siitä, että odottaa liikaa. Ehkä on vain tullut pisteeseen, jossa ei enää halua tyytyä liian vähään.

Minäkin saan sanoa, että minua sattuu.

Minäkin saan väsyä.

Minäkin saan kaivata vastavuoroisuutta.

Ja ennen kaikkea haluan opettaa sen myös omille lapsilleni. Että he oppivat rakastamaan muita, mutta eivät unohtamaan itseään. Että he voivat olla empaattisia ilman, että heidän täytyy aina olla se, joka antaa periksi. Että toisten huomioiminen on tärkeää, mutta niin on myös omien rajojen kunnioittaminen.

En halua heidän kasvavan ajatukseen, että rakkaus tarkoittaa oman itsensä pienentämistä.

Haluan heidän tietävän, että hyvä ihmissuhde ei ole sellainen, jossa toinen antaa jatkuvasti ja toinen vain ottaa.

Hyvässä suhteessa saa olla tilaa molemmille.

Saa puhua.

Saa olla eri mieltä.

Saa pyytää anteeksi.

Saa tehdä virheitä.

Ja ennen kaikkea pitäisi saada tuntea olevansa tärkeä.

Ehkä minäkin opettelen sitä vielä.

Opettelen, ettei minun tarvitse aina olla se vahva. Ei äitinä, ei sisarena eikä ihmisenä.

Saan joskus laskea suojaukset alas ja sanoa:

Minullakin on ollut raskasta. Minäkin tarvitsen joskus ymmärrystä. Enkä minä aina jaksa olla se, joka joustaa.

Se ei tee minusta huonoa äitiä, huonoa sisarta tai huonoa ihmistä.

Se tekee minusta ihmisen.