Rauhaa ruuhkavuosiin – anteeksi, öö mutta kuka minä olen?

Ennen lapsia olin nainen.

Oli nimi. Mielipiteitä. Harrastuksia. Ystäviä. Vaatteita, joita ei tarvinnut valita sen perusteella, kestävätkö ne banaanin, oksennuksen tai tusseja. Vai piilottavatko raskauksien jälkeiset makkarat vyötäröltä ja ovatko varmasti mukavat päällä kun kyykkäät lattialle tipahtaneita sukkia.

Sitten tuli äitiys.

Ja aivan ihanasti meni elämä ykskaks uusiksi.

Yhtäkkiä olin ihminen, joka pystyi käymään keskustelun siitä, onko päiväkodin varahanska varmasti repussa, mutta ei muistanut, mitä oli itse tekemässä viisi sekuntia sitten.

Äiti.

Tuo hieno titteli.

Ja samalla vähän kuin kokopäiväinen työ, jossa asiakkaat asuvat kanssasi eivätkä maksa mitään.

Äiti tietää.

Äiti muistaa.

Äiti hoitaa.

Äiti huomaa.

Äiti varaa.

Äiti pakkaa.

Äiti hakee.

Ja jos äiti ei tiedä, missä jokin on, koko perheen tuotantokoneisto pysähtyy.

"Missä mun laturi on?"

"En tiedä."

"Mutta äiti tietää."

En tiedä, mistä tämä usko äidin yliluonnollisiin kykyihin on syntynyt.

Jos lapsi tietää missä tavarat on, niin sitten tulee puoliso: "missä mun kuulokket on? missä meijän patterit on? ja niin edespäin.

Mutta ilmeisesti olen synnynnäinen tavarankätköjen tutkija.

Sitten tulee se hetki, kun lapset ovat hoidossa, työt tehty ja koti vihdoin hiljainen.

Ja nainen istuu sohvalle.

Katsoo eteensä.

Ja miettii:

Mitä minä haluan?

…

Niin.

Hyvä kysymys.

Olen vuosia vastannut siihen, mitä kaikki muut haluavat.

Mitä lapset tarvitsevat.

Mitä perhe tarvitsee.

Mitä työ tarvitsee.

Mitä pitäisi tehdä.

Mitä pitäisi ehtiä.

Mitä pitäisi jaksaa.

Mutta minä?

Siinä kohtaa järjestelmä ilmoittaa:

"Hakemaasi käyttäjää ei löydy."

Ehkä ongelma ei ole siinä, että äitiys veisi naiseuden.

Ehkä ongelma on siinä, että ruuhkavuodet vievät niin paljon tilaa, että nainen joutuu välillä seisomaan varpaillaan nähdäkseen itsensä kaiken tavaran, vastuun ja muistettavan keskeltä.

Ja kyllä.

Minä rakastan lapsiani.

Mutta rakastan myös sitä naista, joka olin ennen heitä.

Ja haluan tutustua siihen naiseen, joka olen nyt.

Koska hän on vähän erilainen.

Hän on ehkä väsyneempi.

Viisaampi.

Kärsimättömämpi.

Tai ainakin huomattavasti parempi syömään salaa suklaata keittiön kaapilta.

Hänellä on edelleen haaveita.

Hänellä on mielipiteitä.

Hän haluaa nauraa ystävien kanssa.

Hän haluaa joskus pukeutua johonkin, joka ei ole suunniteltu kestämään kurahousujen pukemista.

Hän haluaa olla rauhassa.

Ja joskus hän haluaa ihan vain lähteä yksin kauppaan.

Ei siksi, että pitäisi ostaa mitään.

Vaan siksi, että siellä kukaan ei kysy:

"Äiti, missä mun toinen sukka on?"

Se on luksusta.

Ruuhkavuosien luksusta.

Ja ehkä juuri tätä meidän pitäisi puhua enemmän.

Ei siitä, miten nainen voisi taas vähän tehokkaammin organisoida elämänsä.

Vaan siitä, milloin nainen saa olla olemassa ilman, että hänen olemassaololleen pitää olla jokin hyödyllinen tarkoitus.

Ei suorittamassa.

Ei hoitamassa.

Ei palautumassa, jotta jaksaa taas hoitaa.

Vaan olemassa.

Koska oma aika ei ole palkinto hyvästä äitiydestä.

Ja oma elämä ei ole asia, joka otetaan takaisin sitten joskus, kun lapset ovat muuttaneet pois ja pakastimessa on vihdoin yksi ylimääräinen lihapullapussi.

Minä haluan elämäni nyt.

Tämän keskeneräisen.

Tämän sotkuisen.

Tämän joskus aivan järjettömän.

Haluan olla äiti.

Mutta en halua olla vain äiti.

Haluan olla nainen.

Ja ehkä ennen kaikkea haluan olla minä.

Vaikka en vieläkään tiedä, missä puhelimeni on.

Mutta ehkä minä tiedän nyt yhden asian.

Minä en aio kadottaa itseäni kaiken tämän keskelle.

Koska äitiys mahtuu elämääni.

Naiseus mahtuu elämääni.

Ja niiden väliin mahtuu minä.

Rauhaa ruuhkavuosiin.
Ei niin, että elämästä tulee hiljaista.
Vaan niin, ettei nainen katoa sen metelin alle.