Viime yönä ei nukkunut kukaan-ei edes naapurin kissa.
Viime yönä meillä ei nukkunut kukaan.
Ei vauva.
Ei äiti.
Ei isä.
Ei varmaan edes seinät.
Viisikuukautinen vauva huusi kuin riivattu. Sellaista huutoa, joka menee suoraan luihin ja ytimiin.
Jossain vaiheessa aloin epäillä, että meidän talossa, on vauvan lisäksi myös pieni palohälytin, jota en vain ollut aikaisemmin huomannut.
Hyssyttelin.
Silitin.
Lauloin.
Kävelin.
Istuin.
Nousin.
Vaihdoin asentoa.
Tarjosin maitoa.
Tarjosin tuttia.
Tarjosin koko olemassaoloni.
Vauva ei ollut kiinnostunut neuvotteluista.
Jossain aamuyön pimeydessä päätin, että ehkä hän ei halua nukkua. Ehkä hän haluaa vain kokea elämän täysillä.
Minä olisin itse tässä vaiheessa ollut valmis kokemaan lähinnä tajuttomuuden.
Ja sitten tuli aamu.
Tiedättehän sen tunteen, kun aurinko nousee ja linnut laulavat ja maailma herää uuteen ihanaan päivään?
Minun aamuni oli enemmän:
"Miksi silmiin sattuu?"
Päätä särkee.
Silmät ovat hiekkaa täynnä.
Aivot ovat päättäneet siirtyä offline-tilaan.
Ja aamupala?
Ei maistu miltään.
Katson lautasta ja mietin, että tässäkö on nyt elämäni huipennus. Tässä on puuro raejuustolla ja mehukeittoa. Tässä on kahvi, jonka olen lämmittänyt jo kaksi kertaa.
Aamupalan jälkeen käyn vessassa aamutoimilla. Huomaan hiuksia lavuaarissa.
Paljon hiuksia.
Siis todella paljon.
Hiuksia lähtee päästä siihen malliin, että alan kohta odottaa postissa peruukkitarjousta.
Vauva on viisi kuukautta ja ilmeisesti minun hiukseni ovat päättäneet lähteä ennen kuin minä ehdin.
Kiitos tästäkin.
Ja koska ruuhkavuodet eivät tietenkään pysähdy siihen, että olet valvonut koko yön.
Ei.
Aamulla aivot avaavat tehtävälistan:
- Vinted-paketit pitäisi postittaa.
- Syysvaatteet pitäisi käydä läpi.
- Kesävaatteet pitäisi pakata pois.
- Pyykkiä pitäisi pestä.
- Pyykkiä pitäisi myös ehkä joskus laittaa kaappiin.
- Koti pitäisi siivota.
- Lattialla on tahra, joka on ollut siinä jo muutaman päivän
- Haravoida pitäisi.
- Piha näyttää siltä, että syksy on käynyt henkilökohtaisesti kaatamassa kaikki lehdet juuri meidän nurmikolle.
- Pitäisi liikkua.
- Pitäisi ulkoilla.
- Pitäisi syödä terveellisesti.
- Pitäisi juoda vettä.
- Pitäisi ehkä tehdä jotain myös parisuhteelle.
Lisäksi Vinted muistuttaa olemassaolostaan.
"Lähetä paketti 2 päivän sisällä."
Kiitos, Vinted.
Juuri tätä kaipasin.
Pientä digitaalista painetta ihmisenä olemisen päälle.
Syysvaatteiden läpikäynti on muutenkin yksi ruuhkavuosien suurista huijauksista.
Ajattelet, että käyn nopeasti lasten vaatteet läpi.
Puoli tuntia.
Helppo homma.
Sitten löydät laatikon, jossa on:
kolme liian pientä bodya,
yksi mystinen sukka,
viime kevään kurahousut,
seitsemän paitaa, joista et muista koskaan nähneesi kahta,
ja jonkun muun lapsen hanska.
Miten?
Miksi?
Milloin?
En tiedä.
Lapsi on kasvanut kolmessa kuukaudessa kaksi vaatekokoa, mutta minä en ole vieläkään saanut edellisiä vaatteita pois pyykkitelineeltä.
Ja nyt pitäisi vielä selvittää, mitä hän tarvitsee syksyksi.
Ilmeisesti vauvan pitäisi saada uusi vaatekausi.
Minä tarvitsisin vain uuden hermoston.
Rauha ei ehkä tarkoita rauhallista elämää
Ja tässä kaikessa olen alkanut miettiä, mitä rauha ruuhkavuosissa oikeastaan tarkoittaa.
Koska jos odotan sitä päivää, jolloin koti on siisti, kaikki paketit postitettu, syysvaatteet järjestetty, piha haravoitu, liikunnat tehty, jääkaappi täynnä terveellistä ruokaa ja kaikki perheenjäsenet ovat nukkuneet kahdeksan tuntia putkeen, saan ehkä odottaa aika pitkään.
Ehkä rauha on sitä, että katson tätä kaaosta ja päätän, ettei kaikkea tarvitse tehdä tänään.
Vinted-paketti voi lähteä huomenna.
Jos ei lähde, joku toinen saa ostaa sen tuotteen.
Syysvaatteet voidaan kaivaa esiin sitä mukaa kun niitä tarvitaan.
Pyykit eivät karkaa.
Haravointi ei ole olympialaji.
Ja jos koti on vähän sotkuinen, se ei tarkoita, että elämä olisi hallitsematonta.
Se tarkoittaa ehkä vain sitä, että täällä asuu ihmisiä.
Pieniä ihmisiä, jotka tarvitsevat paljon.
Ja yksi iso ihminen, joka tarvitsee kahvia.
Tänään riittää vähän
Tänään en ehkä tee kaikkea.
Teen jotain.
Syön jotain, vaikka aamupuuro maistuu pahvilta.
Juon vettä.
Käyn ulkona.
Jos jaksan, kävelen.
Jos en jaksa, istun pihalla vauvan kanssa ja katson lehtiä.
Ehkä haravoin kolme minuuttia.
Se on jo kolme minuuttia enemmän kuin ei mitään.
Ehkä postitan Vinted-paketit.
Ehkä en.
Ehkä laitan yhden koneellisen pyykkiä.
Ehkä en laita.
Ja jos vauva tänään nukkuu päiväunet, en lupaa käyttää niitä tehokkaasti.
Saatan vain istua.
Saatan syödä suklaata.
Saatan katsoa tyhjyyteen.
Saatan jopa mennä itse nukkumaan.
Koska joskus itsestä huolehtiminen ei näytä joogalta, vihersmoothielta ja 10 000 askeleelta.
Joskus se näyttää siltä, että makaat sohvalla keskellä päivää silmät kiinni ja toivot, ettei kukaan tarvitse sinulta mitään seuraavaan puoleen tuntiin.